Hyvät teatterin ystävät!
Olen sanonut joskus teatteria siniseksi saareksi, unohduksen paikaksi. Ne hetket, kun olen mennyt harjoituksiin, olen jättänyt taakseni koko muun elämäni. Maksamattomat laskut, hoitamattomat askareet, kaikki ovat puhaltuneet mielestäni pois. On vain tämä yhteisö, jossa on niin hyvä olla. Minun ei tarvitse pyytää hyväksyntää, minut hyväksytään. Minun ei tarvitse esittää mitään, minä kelpaan ja riitän sellaisena kuin olen.
Teatterin taikapiiri on meille tekijöille tuttu. Niin pitää ollakin. Sininen saari, luovuuden lähde, yhteinen nuotio – millä ikinä nimellä haluamme tuota yhteisöämme ja siihen liittyviä tunteita kuvata – ovat kaikki oikeita. Sen pitää tuntua ilmatiiviiltä linnoitukselta, turvapaikalta, keitaalta, että se kasvaa ja alkaa tuottaa energiaa, joka kanavoituu esityksiksi.
Esitys onkin sitten jotakin aivan muuta. Se on silta tuolta siniseltä saarelta maailmaan, jossa kohdataan ihmiset ja yhteiskunta. Koko tuo yhteen hengittävä, samaan tahtiin pulssiaan lyövä joukko tuo taiteen tekemisen tahtonsa näkyviin. Onpa sitten tavoitteena viihdyttää tai koskettaa, antaa ajattelemisen aihetta tai ottaa kantaa, ravistella tai tuuditella, esitys lyö aina jälkensä katsojaan. Syntyy merkitys.
Teatterin merkitys. Mihin meitä tarvitaan? Olemmeko vain pirtsakkaa lisäarvoa kuntamarkkinointiin? Pakollinen viihdenumero kuivakan yritysseminaarin keskikohdassa? ”Kulttuuria” – että päästään sanomaan, että on meillä muutakin kuin työpaikkoja ja tuloksentekijöitä ja komeita uusia asuinalueita?
Digitalisaatio on hieno asia ja muuttaa monia konkreettisia asioita toiseen olomuotoon. Kirjat, joita ennen vanhaan luettiin, kuunnellaan. Sanomalehdenkään sivuja ei enää käännellä, vaan uutiset selaillaan kännykällä. Moni asia hoidetaan ilman, että ihminen on enää välissä palvelemassa meitä, puhumassa meille, katsomassa meitä silmiin.
Me teatterilaiset olemme ihmisiä ja teemme kehomme kautta ja sen avulla taidetta. Me katsomme silmiin, me tulemme lähelle.
Me olemme läsnä. Olemme läsnä aikana, jolloin läsnäolo on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Joillekin katsojille olemme ainoa sosiaalisen kommunikoinnin muoto, kun he yksinäisestä elämästään tulevat teatteriimme.
Teatterin voima ja merkitys tulee kasvamaan sitä suuremmaksi, mitä hurjemmaksi teknologian kehitys maailmaa vie. Napajäätiköt sulavat, kalat merissä tukehtuvat muovihaarukoihin, lintujen siivet vaipuvat öljylammikoihin… mutta me puolustamme tätä inhimillisyyden linnaketta viimeiseen asti.
Taide voi olla viimeinen toivomme maailman pelastamiseksi, sanoi tieteiskirjailija Risto Isomäki taideyliopiston avajaisissa syyskuussa. Hän on oikeassa. Me olemme oikeassa.
Isomäki totesi tulevaisuuden olevan täynnä yhä monimutkaisempia uhkia. Samalla yhteiskuntien ja poliittisten päätöksentekojärjestelmien kyky käsitellä monimutkaista informaatiota on heikentynyt pelottavalla tavalla. Eri taiteenaloilla voi olla suuri ja ratkaiseva merkitys näiden umpikujien ja takalukkojen avaamisessa, eri tavoin ajattelevat ihmiset pitäisi jälleen saada ymmärtämään ja kunnioittamaan toistensa ajattelutapoja, eikä se välttämättä ole enää mahdollista muuten kuin taiteen keinoin.
Ihminen ei välttämättä tiedä olevansa ihminen, ennen kuin hän tuntee jotakin. Me saamme heidät itkemään, nauramaan, vapisemaan, oivaltamaan, havahtumaan, hätkähtämään hereille.
Viimeinen toivo. Pelastetaan siis maailma. Esitys kerrallaan, sana, katse ja hetki kerrallaan.
Sari Jaatinen
Suomen Harrastajateatteriliiton hallituksen jäsen, Repliikki-lehden toimittaja sekä harrastajateatteriaktiivi Raahesta.
Juhlapuhe Suomen Harrastajateatteriliiton 70-vuotisjuhlassa 6.10.2018 Kuusamossa